SANOJEN TAIKAA
On vissi ero siinä täytyykö tai onko pakko vai saako jotain tehdä. Se vaikuttaa sekä siihen tapahtuuko motivoitumista että siihen miltä asia ja tekeminen tuntuu. Mulla on sellainen helmasynti että sorrun viljemään yleistäviä ja ehdottomuuksia luovia sanoja aina tai koskaan. Ja varsinkin se koskaan tuppaa aina tulemaan bumerangina jotenkin takaisin.
Olen jo elänyt niin monta ajastaikaa kannesta kanteen, että mun pitäisi muistaa, että nämä ääritermit saavat vain yläkerran tositv -katsomossa popkornipussit aukeamaan ja vedonlyöntikertoimet korkealle. Viime kesältä sain tästä pikamuistutuksen. Halusin pihalle auringonkukkia. Pihalla on kohta joka on naapurin mukaan joutomaata, ja omaankin silmään keskeneräistä ja epäesteettistä, joten ajattelin että maanparannuskasvi auringonkukka olisi loistovalinta. Oli kyllä, myös espanjansiruetanoiden mielestä. En ehtinyt kissaa sanoa, kun pintaan nousseet taimenalut olivat menneet parempiin suihin. Kylvin uusia siemeniä kilpaa etanarakeen kanssa ja manailin mielessäni ettei koskaan enää auringonkukkaa. Ei koskaan. Sinnikäs kilpakylventä kuitenkin tuotti tulosta ja kun vihdoin alkusyksystä saatoin katsella auringonkukkiani, ajattelin että ensi kesänä istutan pelkkää auringonkukkaa. Niin kauniita olivat. Ja tippa silmässä kuvasin aamukasteessa auringonkukalla lepäävää pörriäistä ja ajattelin ettei ole maailmassa mitään suloisempaa.
Kuitenkin kauneus oli tälläkin kertaa katoavaista ja jo muutamassa viikossa kukkamereni oli aiempaa joutomaatakin ränsisyneempi. Ja koska ilo oli työmäärään nähden kovin lyhyt, lausuin mielessäni kuuluisat ja tutuksi tulleet sanat; ei koskaan enää aurinkokukkaa.
Ajattelin toki että pitäisi siivota roippeet pois, mutta unohdin asian. Se kun on sillä puolella pihaa, jota ei erikseen katsomatta joka päivä näe. Ravasin töissä ja suoritin arkea kunnes tuli se aamu kun olikin pakkasukko käynyt kylässä. Huomasin terassilla tiaisen kuin kurkkimassa avataanko tätä ruokalaa tänä vuonna ensinkään. Menin toiseen ikkunaan ja siellä punarinta katseli mielestäni myös hieman odottavan näköisenä. Siinä tulin samalla kurkanneeksi myös ränsistyneen auringonkukkaplantaasini suuntaan ja voi mikä sydäntä sykähdyttävä näky. Tiaiset olivat siellä ruokailemassa. Piskuisessa istutuslaatikossa oli puolenkymmentä tinttiä ja huomasin taas ajattelevani että ensi kesänä istutan pelkästään auringonkukkaa. Voi elämä. Ja rakkaus. Ja tirpuset. Tämä palasi mieleeni nyt kun on taas se aika vuodesta jossa ulkona pakkasen paukkuessa, sisällä selataan taimikatalogeja ja räplätään siemenpusseja. Tällä kertaa kysymys taitaakin olla muotoiltavissa niin että laitetaanko auringonkukkaa taas ja sitten aina. Tai ainakin nyt. Koskaan ei voi tietää. Siihen se sana sopii hyvin.
